kuva Mikko Ala-Kojola
Muu omasi erittäin
vahvan laumavietin. Se yhdistettynä suureen toimintakykyyn ja säpäkkään
temperamenttiin oli mielenkiintoinen kokonaisuus. Hetken koiran työskentelyä
seurattuaan myös MoelFamau-cockereistaan tunnettu Darren Skidmore totesi ” she
is very hot and hard going”. Tällainen koira tarvitsee johtajakseen ihmisen, joka on rauhallinen ja selkeä. Silloin se antaa kaikkensa
palvellakseen häntä mahdollisimman hyvin. Muu sopi ominaisuuksiltaan erinomaisen hyvin rauhallisen Juhan koiraksi.
Muu
valmistui käyttövalioksi varsin nopeasti ja hyvin tuomariarvosanoin. Se voitti CockeriDerbyn v 2010 ja valmistui JVA:ksi viidellä koekäynnillä ja viidellä puhtaalla ykköstuloksella.
Harmillisesti
Muulle tuli hormonihäiriön seurauksena kohtutulehdus. Tulehdusta yritettiin hoitaa lääkityksellä, mutta
ilman onnistumista. Lopulta päädyttiin koiran sterilointiin. Onneksi ehdimme
saada Muulta yhden hienon pentueen, jonka se hoiti erinomaisesti. Jahtikoirana
pohjoisen kanalintumaastoissa Muu oli verraton metsästäjän kumppani.
kuva Mikko Ala-Kojola
Miksin tarina sai
alunsa, kun mietimme Jokulle seuraajaa. Tuon seuraajan halusimme pitkästä aikaa
oman kasvatustyön tuloksena. Yhdistelmiä suunnitellessamme, saimme
jokaisen kysymyksen vastaukseksi vain lisää kysymyksiä. Pohdintojen jälkeen päätimme
lopulta toteuttaa kotikutoisen yhdistelmän Joku & Muu. Tunsimme molemmat
koirat sekä niiden vanhemmat hyvin, sekä olimme nähneet niiden kaikkien
työskentelyn metsästyskäytössä. Ne ominaisuudet painoivat päätöksen teossa
kaikkein eniten. Toki luustokuvaustulosten riskitkin ovat hyvin tiedossamme.
Kun pentue syntyi, oli kotiin jäävälle yksilölle jo nimi valmiina. Se oli
Miksi.
Miksi oli äärettömän
helppo kouluttaa. Välillä teki mieli todeta, ettei sitä tarvinnut kouluttaa
juuri lainkaan. Liekö syynä hyvät geneettiset ominaisuudet vai kokemuksen myötä
tullut osaaminen koiran koulutuksessa?
Vuoden metsästyscockeri-kisan v2015 voittaminen omalla kasvatilla tuntui hienolta. Samoin saman vuoden Cockerimestaruus brittituomari Gareth Davisin arvostelemana. Myös Ben Randallin kiittävät lausunnot Miksin työskentelystä kokeen Run-Offissa lämmittivät mieltä. Paria viikkoa aikaisemmin Miksi oli saanut erinomaisen lintutyöskentelyn jälkeen VOI 1-tuloksen Inarin riekkokokeessa. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan samaisen vuoden aikana se jäljesti kolme VOI 1-tulosta myös MEJÄ-kokeessa.
Tähän mennessä Miksi on jättänyt sydämeeni syvimmät tassunjäljet. Ominaisuuksiltaan se oli hieno koira, jonka kanssa koettiin kanalinnun metsästyksessä sekä lehtokurpan pyynnissä ja sorsapassissa uskomattoman hienoja tilanteita.
Kuva Mikko Ala-Kojola
Miksin pentueveli Ahto oli temperamentiltaan erittäin vilkas eli sen huomiokyky ympäristön ärsykkeisiin oli nopea. Lisäksi Ahto oli kohtuullisen kova eli se unohti nopeasti kaikenlaiset
ikävät tapahtumat. Nämä yhdessä tekivät siitä haasteellisen, mutta toisaalta hyvin antoisan
ja monipuolisen koulutettavan.
Ahto eli poikamme Iiron koirana, mutta kulki vaihtelevasti mukanamme metsästysjutuissa.
Joku tuli perheemme yhdeksänneksi
koiraksi huhtikuussa 2004. Toivottujen kriteerien etsinnän myötä löysimme
metsästysominaisuuksilla painotetut cockerspanielin jalostuslinjat. Toki olimme
näistä koirista tienneet jo useita vuosia aiemminkin, mutta ne eivät silloin
tuntuneet omilta. Metsästys ja metsästyskokeet eivät olleet päätavoitelajejamme.
Ne eivät itse asiassa kuuluneet lajiluetteloomme lainkaan, kuten ei mikään
muukaan laji. Tuntui, että vuosien harrastaminen näyttelyissä ja kokeissa oli
jo loppuun koluttu kanta, eivätkä ne jaksaneet motivoida meitä enää.
Tavoitteena oli tehdä pennulle peruskoulutus mukavaksi koti- ja
lenkkeilykaveriksi. Siinä kaikki.
Aiempi käsitys siitä, että
käyttökoira tehdään kouluttamalla, sai Jokun myötä uuden näkökulman. Kun
koirassa on geneettistä potentiaalia, sen kouluttaminen on tietyllä lailla helpompaa,
koska sitä ei tarvitse motivoida tekemään vaan se palkkautuu itse tekemisestä.
Koska MEJÄ-harrastuksella on
perheessämme jo pitkät perinteet, koulutimme Jokullekin lajin aakkoset. Ne
opittuaan koira napsi nopeasti JVA-arvoon tarvittavat ykköstulokset peräjälkeen
ja vielä yhden ylimääräisen niiden lisäksi. Kennelliiton jalostustietokantaan
saatiin niin hieno ykkösrivi, että päätimme lopettaa lupaavan MEJÄ-uran siihen
Koiran synnynnäiset
ominaisuudet metsästykseen olivat hyvät ja lajin harrastajien treeneihin sen
myötä innostuimme. Ensimmäinen spanielien metsästyskoe niin koiralle kuin
omistajillekin päättyi AVO 1 –tulokseen. Siitä tuli sinetti koukkuun jäämiselle
tähän kiehtovaan lajiin.
Koiran suunnaton
työskentelyhalu ja -sitkeys ovat olleet ihailtavaa katsottavaa. Erityisesti on
jäänyt mieleen Iin vesilintukokeessa saavutettu VOI 1-tulos, jonka eteen koira
työskenteli yli kolme tuntia. Varsinaisia vesilintuja ei maastossa ollut, joten
tunnin vesityöskentelyerän jälkeen siirryttiin jatkoerille rantapusikoihin
vaativaan lehtokurppajahtiin. Tässä jahdissa Joku on tehokas ja se lähettikin
tuona päivänä siivilleen kaikkiaan seitsemän lehtokurppaa, joista ainoastaan
yksi onnistuttiin pudottamaan. Hienon ohjatun noudon jälkeen Joku todella
ansaitsi ykköstuloksensa.
Muissakin kokeissa koira
työskenteli hyvin. Kompastuskiveksi tuli muutamassa kokeessa riistan vähyys,
jolloin ykköstulokseen vaadittavaa täydellistä riistatyötä ylösajon, pudotuksen
ja noudon myötä ei saatu. Loput kakkostulokset johtuivat pääosin
paukkunoudoista, jotka voittajaluokassa auttamatta johtavat palkintosijan
putoamiseen. Paukkunoudossa koira lähtee noutoon ilman tuomarin lupaa ja
ohjaajan sen jälkeen antamaa noutokäskyä. Koiran muuten hyvä tottelevaisuus
katosi siis muutamaksi kalliiksi sekunniksi ylösajopysähdyksen ja noutoluvan
välissä. Tilanne on niin viettivoimainen, ettei sen hallitsemiseen auttanut
edes samana vuonna VOI 1- tuloksella ja luokkavoitolla palkittu
tottelevaisuuskoetuloskaan.
Hiomista seuraavan syksyn
jahtikauteen tehtiin. Haasteena oli pilkkoa muutamissa sekunneissa tapahtuva
ylösajo-pysähdys-nouto –ketju pienempiin palasiin ja korjata siellä oleva
virhe. Se tuotti halutun tuloksen ja Jokusta tuli käyttövalio seuraavana
syksynä. Tuon työn aikana tuli syvennyttyä koiran kouluttamiseen
spanielimetsästykseen toden teolla ja kokeiltua monia tapoja haluttuun
tavoitteeseen pääsemiseksi.
Harrastaminen Jokun kanssa on
ollut mukavaa ja rentouttavaa. Metsästystä jatkettiin aktiivisesti 10 vuoden
ikään asti ja senkin jälkeen jäähdytellen, nuorempien koirien ottaessa enemmän
roolia siinä tehtävässä. Koiran D-lonkat eivät hyvän lihaskunnon myötä sen
käyttöä koskaan rajoittaneet. Jalostukseen Jokua on käytettiin yhden pentueen verran.
"Heta" eli oma kasvattimme Itun kolmannesta pentueesta. Ainoa narttupentu, joten valinta kotiin jäävästä yksilöstä oli helppo tehdä.
Tervein siihen asti omistamistani koirista, mutta luonteeltaan mitä erikoisin. Tänä päivänä harmittaa, kun Hetaa ei tullut luonnetestattua. Ehkä koiran psyykkistä olemusta voisi näin jälkikäteen paremmin ymmärtää. Mejä oli selvästi tämän koiran oma laji, sillä siinä se sai uppoutua täysin itseensä. Monessa vieläkin hyllyssä olevassa kiertopalkinnossa on kaiverrettuna Hetan nimi.
Oman perheen kanssa Heta viihtyi hyvin, mutta karttoi kaikkien muiden seuraa. Niitä vieraita, jotka eivät sen turvarajaa arvostaneet se napsautti hampaillaan. Arka se ei ollut, enemmänkin sellainen menninkäinen. Jalostukseen Hetaa ei käytetty juuri tuon luonteensa vuoksi. Hetan ansioksi voi lukea kiinnostumisen koirien henkisiin ominaisuuksiin.
Saksanpaimenkoiran hetki tuli, kun sain taas kerran päähäni hevosen hankkimisen perheeseen (kuinkahan monennen kerran tämä keskustelu oli perheessä käyty?) Juha ehdotti saksanpaimenkoiran hankintaa, jonka myös tiesi olleen haaveeni. Ja niin uudenvuodenpäivänä 1994 saapui perheeseen saksanpaimenkoiran urospentu. Kutsumanimensä Riki sai paitsi Riki Sorsan kyömynenää muistuttavasta kuonoprofiilistaan myös siitä, että Itun myötä aloitetun perinteen mukaan kaikkien koirien nimen tulisi viitata jotenkin musiikkiin. Koska pentu oli jo rekisteröity Xanderiksi, tuli tilanne ratkaista kutsumanimen kautta. Pahaksi onnekseen Riki Sorsa esiintyi televisiossa...
Heti ensihetkistä lähtien Riki oli valloittava persoona ja sen oppimiskyky ja -halu vailla vertaansa. Isäntäväki tutustui innokkaina uusina tulokkaina palveluskoira- ja saksanpaimenkoiramaailmaan. Juha välillä tuskaantui porukan fanaattisuuteen ja vaahtoamiseen, mutta jaksoi harrastaa mukana, koska lajit itsessään olivat mielenkiintoisia ja ennen kaikkea koira oli miellyttävä.
Päälajiksi valittiin viesti ,koska se vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Viestillä koira tarvitsee kaksi ohjaajaa, joten molemmat saivat harrastaa ja kilpailla Rikin kanssa. Viestin harrastajia oli vain vähän, sillä pääosin palveluskoirilla harrastetaan jälkeä ja hakua. Tietoa ja opastusta lajiin ei siis kovin paljoa ollut saatavilla. Muutaman opaskirjan, palveluskoirakoesääntökirjan ja maalaisjärjen avulla aloitimme Rikin koulutuksen viestille ja heti ensimmäisestä kokeesta koira saavutti alokasluokan koulutustunnuksen VK1. Muutamalla koekäynnillä edettiin aina voittajaluokkaan ja koulutustunnukseen VK3, mutta lupaava ura palveluskoirana katkesi koiran terveyden vuoksi. Ennen siirtymistään oloneuvokseksi Riki saavutti myös jäljeltä JK2-koulutustunnuksen, kävi kerran tottelevaisuuskokeessa ja oli alokasluokan ykköstuloksella luokan paras sekä suoritti saksanpaimenkoirien kestävyyskokeen hyväksytysti. Näyttelystä Riki saavutti parhaimmillaan V-arvosanan ja luonnetestistä se sai 210 pistettä.
Luonteeltaan Riki oli ihmisiä kohtaan äärettömän nöyrä ja luottavainen. Moni perhetuttava paransi saksanpaimenkoiria tuntemansa pelon sen avulla. Miehistyttyään Riki ei enää sietänyt lähellään muita koiria kuin perheen omat koirat. Viestikokeissa toiset koirat eivät olleet ongelma.
Rikin uran katkaisi paha allergia, joka vaivasi pahiten juuri kesällä eli parhaaseen treenaus- ja kilpailuaikaan. Spectrum Labs/ VETLAB -eläinlaboratoriossa analysoidun veritestin mukaan Riki oli allerginen 12 eri kasville sekä hevosille ja puuvillalle. Vuosien myötä sairaus pahensi keuhkojen tilan siihen malliin, että Riki jaksoi enää lenkkeillä vain kävellen hengästymättä. Lääkityksen, sterilisaation ja hoidon avulla iho-ongelmat ja kutinat saatiin pysymään loitolla. Ystävällisen ja nöyrän luonteensa se säilytti koko elämänsä ajan. Helteinen kesä 2003 oli Rikille jo raskas, joten sen annettiin lähteä viimeiselle matkalleen 9 vuoden iässä ystävänsä Hetan kanssa 20.10.2003.
Itun tytär, joka eli elämänsä Juhan äidin koirana. Jennan kanssa koettiin hienoja hetkiä niin näyttelyissä kuin MEJÄ-maastoissakin. Jennalla oli yksi pentue, joka oli ei odotuksista huolimatta täyttänyt luonne- ja terveysodotuksia, mm ektropium- ja sydänongelmien vuoksi.
Bossen avulla olin päässyt tutustumaan koiramaailmaan ja haave ihan omasta kasvatustyöstä oli suuri. Vapaa-aikaani vietin paljon myös Juhan vanhempien Fieldlan-kasvatustyön parissa sekä myös Bossen kasvattajan luona
of Zlazano-kennelissä Kestilässä. Valtava määrä koiratietoutta kertyi tuolta ajalta ja mahdollisuus tutustua mitä monenlaisiin koiriin.
Vuonna 1987 asuimme Juhan kanssa jo Lapualla ja oman kasvatustyön perustaksi hankittiin Puumalan Anjalta "Itu". Useammasta Anjan valitsemasta ehdokkaasta sain omani valita. Valinnan tein pentujen luonteen perusteella, sillä halusin koiran kanssa myös harrastaa Bossen kanssa opittuja lajeja. Itu oli lattialla pyörivästä porukasta selvästi touhukkain.
Hyvin Itu siihen asetetut toiveet täytti. Lasten kanssa touhutessaan se oli mitä mainioin. Aina siellä, missä lapsetkin. Itun tie päättyi 10 vuoden ikäisenä. Koiranäyttelystä saadun kennelyskän jälkitautina tuli sydänlihastulehdus, josta se ei toipunut.
Juhan vanhempien hankkima jalostuskoira, jonka kanssa menestyttiin hienosti näyttelyissä. Loppuelämänsä Eve vietti Juhan ja minun koirana.
Huom. Koiranetissä koiralla väärä omistaja, jota Kennelliitto ei pysty oikaisemaan.
Jetin menetyksen ja opetusten myötä halusimme irlanninsetteriä muistuttavan koiran, joka olisi kooltaan hieman pienempi ja aktiviteettivaatimustasoltaan helpompi. Koirakirjoja selattiin ahkerasti ja niin löytyi cockerspanieli. Todella kohtalon omaista oli osua sellaiseen, jonka emä on kolmessa sukupolvessa Fieldlan-kasvatti
Bossen kanssa päästiin todella koiraharrastukseen sisälle ja ystäväpiiri laajeni valtavasti. Bossen kanssa osallistuttiin näyttelyihin sekä tottelevaisuus- ja mejä-kokeisiin. Käytiin myös palveluskoirienkin treeneissä sekä spanielimetsästyskoulutuksissa. Monta tämän päivänkin tuttua ihmistä oli silloinkin vahvasti harrastuskuvioissa mukana! Mutta entä Bosse? Sen helpompaa ja mukavampaa koiraa ei olisi voinut Jetin kanssa koettujen haasteiden jälkeen saada. Bossea saan tänä päivänä kiittää niin monesta asiasta. Olisinko Juhaankaan ilman sitä koskaan törmännyt? Bosse eli kanssamme 13 pitkää vuotta ja nukutettiin ikiuneen moninaisten vanhuuden vaivojen vuoksi.
Juhan ensimmäinen oma koira. KVA-arvon se saavutti tuon ajan tapaan MEJÄ-kokeista.
Ihan ensimmäinen oma koirani oli irlanninsetteriuros Jeti. Vuosi oli 1973 kun se vuoden ikäisenä kodin vaihtajana saapui perheeseemme. Jeti oli tuotu perhetuttavallemme (eläinlääkäri Matti Rysä) lopetettavaksi pitovaikeuksien vuoksi.
Koira oli hankittu nuoren parin ensimmäiseksi koiraksi vuokra-asuntoon ja olikin osoittautunut työlääksi koiraksi. Tuttavamme ei halunnut nuorta koiraa lopettaa vaan kertoi tietävänsä perheen, joka sen mahdollisesti haluaisi omakseen. Olin koko pienen ikäni halunnut omaa koiraa, mutta kerrostaloon eivät vanhempani sellaista suostuneet hankkimaan. Kun muutimme rivitaloon ja ikää oli minullekin kertynyt jo 10 vuotta, suostuivat vanhempani viimein koiran hankintaan. Ja niin osui molempien tarve yhteen. Ehkä se oli Jetin onni. Ehkä ei.
Koira oli minulle kaikki kaikessa. Se oli monien haaveiden täyttymys. Monta hienoa hetkeä sen kanssa vietin ja paljon, hyvin paljon se minulle koirista opetti. Ja sen mitä irlanninsetteri kauneimmillaan on, kun se seisoo suonlaidassa olevaa riekkoa. Jetin kohtaloksi tuli olla kahden eri perheen ensimmäinen koira. Se ei ollut helppo tehtävä äärimmäisen aralle koiralle. Miehiä se pelkäsi erityisesti, mutta myös kaikenlaisia ääniä. Jeti saattoi vauhkoontua monenlaisesta asiasta ja niissä tilanteissa se pyrki aina pakoon. Isäni hyvällä maalaisjärjellä koiran pelkoihin suhtauduttiin asiallisesti. Ei paapomalla ja säälittelemällä, vaan olemalla itse rauhallinen ja rento. Koska mitään syytä pelkoon ei ollut. Hyvin usein Jeti pääsi myös karkuun, mutta joka kerta se niiltä reissuiltaan aina omatoimisesti palasi kotiin.
Jetin tie päättyi lopetukseen kolmen vuoden meilläolon jälkeen. Vieläkään en täysin käsitä, mitä ja miksi tapahtui. Jeti puri kotimme eteisessä kaveriani pahasti käteen. Onneksi isä oli tuolloin kotona ja pääsi tilanteeseen avuksi. Ensin hoidettiin kaverin käsi ensiavussa kuntoon. Sen jälkeen perheen ja koiraystävien kanssa keskustellen päädyttiin koiran eutanasiaan. Arka, pureva ja kookas koira on vaarallinen, etenkin lapsiperheessä. Jetin kautta opin ymmärtämään koiran luonteen merkityksen sekä myös koiran ensimmäisen elinvuoden kokemusten tärkeyden
Kommentit
Lähetä kommentti