Huomaan ärtyväni erilaisista, koiriin liittyvistä keskusteluista aiempaa enemmän silloin, kun puhutaan modernista ja uudenlaisesta, positiivisesta tavasta kouluttaa koiria. Ikään kuin ennen olisi toimittu päinvastoin. Moni aiheesta kirjoittava ei ole elänyt saati kouluttanut koiria viime vuosituhannella. Maailma ei toki ollut silloinkaan mustavalkoinen. Kaikki ei kuitenkaan ollut ennen huonommin kuin nyt. Eikä kaikki nykyään paremmin kuin ennen.
Myös ilmastoasiat puhututtavat ja huolestuttavat ihmisiä. Ymmärrettävästi. Maailman väkiluku kasvaa, ja jo 8 miljardin ihmisen raja on ylitetty. Nyt on aloitettu aktiivinen työ ilmaston tilan hekkenemisen pysäyttämiseksi. Vai onko? Esimerkiksi ansiotyössäni ruoan alkutuotannossa maatiloilla mm maidontuotannon metaanipäästöt ovat tutkitusti pienentyneet vuosien 1960-2020 välillä kokonaisuudessaan peräti 57% ja maitolitraa kohden 35%. Tuo on saatu aikaiseksi eläinten tuotantokyvyn jalostamisella sekä terveyden ja ruokinnan parantumisella. Niiden tuloksena tarvitaan aiempaa vähemmän lehmiä saman maitomäärän tuottamiseen. Tuo saman osaamisen kehittäminen jatkuu myös tästä eteenpäin, mutta mistään 0-tilanteesta emme lähde liikkeelle. Oikeita asioita on silläkin sektorilla tehty jo vuosikymmenten ajan.
Sekä eläinten että lasten opetuksessa mennään aiempaa enemmän ns curling-meiningillä. Harjataan kaiki riskit pois edestä. Pahaa mieltä pelätään, ja sen tuottamista vältellään monin keinoin, vaikka kaikki tunnekirjot kuuluvat elämään.Virheet kuuluvat normaaliin oppimisprosessiin. Ne eivät haittaa, vaan kertovat sen, missä osaamisen raja menee.
Katselin vanhoja valokuva-albumeja. Alla oleva kuva on otettu v 1984. Kuva on of Zlazano-kennelin pihalta. Aikuisia koiria siellä oli n 200, päärotuina cockerspanieli ja tiibetinspanieli, tuohon aikaan myös kultaisianoutajia oli muutamia. Tein siellä opiskelun vapaa-aikoina koirien hoitoa ja trimmauksia, tienaten samalla hieman omaa rahaa. Oppia koirista tuli valtavasti. Koirien lisäksi siellä oli myös orlovsukuinen tamma Arabella, jolla aina välillä ehdin ratsastamaankin.
Yllä olevassa kuvassa nähdään tänä päivänä (ja näen nyt itsekin) suuri määrä erilaisia riskejä. Niitä ei silloin osannut juurikaan pelätä. Rento asenne tekemiseen näkyi myös eläinten käyttäytymisessä. Tässä kuvassa esimerkiksi takana olevien koirien vapaa viestintä kertoo, että siellä on jonkinasteinen ryhmäkehityskeskustelu menossa. Alemmassa kuvassa näkyy, kuinka se jatkuu. Kuka olisi ensimmäisen kuvan perusteella veikannut seuraavan vaiheen olevan alla olevan kuvan mukainen? Toisinkin olisi voinut käydä. Mutta ei käynyt. Huomaa myös hevosen olemus tilanteessa.
Tuolloin ei puhuttu koirien eroahdistuksesta ja remmirähjäämisestä. Eikä niitä kyllä ainakaan lähipiirissä tunnettu lainkaan. Koirien välisiä yhteenottoja oli vähän, vaikka ne olivatkin keskinäisissä kontakteissa enemmän kuin nykyään. Nyt koirat kulkevat kytkettyinä omaan ihmiseensä ja lähikontakteja toisiin koiriin pyritään välttämään. Ihmiset eivät nuoruuteni aikaan hääränneet koirien keskinäisen viestittelyn välissä. Ja ne ehkä saivat olla enemmän koiria kuin nykypäivänä? Samanlainen "kehitys" on tapahtunut myös hevosharrastuspuolella.
Toisen koirani Bossen - jonka sain 13-vuotiaana - kanssa vietin paljon aikaa kahdestaan. Se oli kanssani lähes joka paikassa. Opin koiran tavasta viestiä asioita ihan vain viettämällä paljon kahden keskistä aikaa sen kanssa. Oppia tekemiseeni koiran kanssa hain sen aikaisista koirakirjoista ja seuraamalla sellaisten ihmisten tekemistä, joiden koirien toimintaa ihailin. Siihen liittyi aina se mystinen koiran ja ohjaajan välinen yhteinen tekeminen ja hyvä suhde, ei niinkään tekninen virheettömyys. Rohkeasti hakeuduin tuollaisten ohjaajien seuraan oppiakseni lisää.
Myös kavereillani oli koiria, joiden kanssa yhdessä kuljettiin. Karhukoiramix Turre, walesi Caro, pk collie Heri, englanninsetteri Sami ja borzoi Juri. Kaikki uroksia ja ne kulkivat kanssamme koulun jälkeen ulkoillen sopuisana laumana Rajakylän lähimaastoissa ja talvella meren jäällä. Koirat saivat liikkua paljon ulkona ja viettää omaa sosiaalista elämäänsä keskenään.
Vaikka nykyään puhutaankin Somen myötä tiedon siirtymisen avoimmuudesta ja ennen kaikkea nopeudesta, sanoisin, että toiminta oli silloin silti avoimempaa kuin nykyään. Muistan hyvin kahdesti viikossa olleet Oulun Koirakerhon ryhmäkoulutustreenit Nallikarissa ja Oulun Palveluskoirayhdistyksen koulutukset Lammassaaressa. Niissä koiria treenattiin yhdessä aina niin kauan kuin paljasta maata riitti. Tehtiin paljon ryhmäliikkeitä joissa koirien oikea hallinta korostui.
Nykyisin treenataan paljolti siten, että koira on yksin kahden ihmisen kanssa - ohjaajan ja kouluttajan. Koulutus tapahtuu usein myös sisähallissa, jossa toki on kaikin puolin turvallista, kun mm. koiran karkaamisen mahdollisuus on totaalisesti eliminoitu pois. Mutta matka koulutetun toiminnan siirtämiseen arkiseen työskentely-ympäristöön on varsin pitkä. Ihmisen oppimiseen tuo nykyinen toiminta soveltuu oikein hyvin. Ihminen saadaan rennoksi ja keskittymään vain siihen koiran viestintään ja koulutukseen ilman ulkopuolisia haasteita.
Meidänkin ulkoilumaastoissa näkyvät ja määrältään lisääntyvät remmirähjääjät viestivät, että kaikki ei silti ole nykypäivänä - modernin ja positiivisen koulutuksen vallitessa - koiran näkökulmasta hyvin. Noiden rähjäävien ja hihnalla ihmiseen sidottujen koirien kasvojen ilme saa minut usein murheelliseksi.
"Ponnyakuten" suomeksi "Ponipulmia" on kuulunut sunnuntaiaamujeni vakio-ohjelmistoon. Ohjelma löytyy ruotsinkielisen TV5:n ohjelmistosta. Siinä kahdeksan nuorta ratsastajaa lähtee ratsastusleirille poneinen hevosasiantuntija Tobbe Larssonin oppiin. Jokaisella on jokin ongelma hevosensa kanssa ja sitä työstetään jakson aikana. Ihailen tiukkaa, napakkaa ja myös tuloksekasta tapaa, jolla Tobbe työstää noita haasteita paremmiksi. Kaikissa haasteissa juurisyy on ihmisen ja eläimen välisessä kommunikoinnissa. Ja jotta yhteistyö saadaan sujumaan siten, kuin ihminen haluaa, on ihmisen toimintaan tehtävä muutos. Ilman sitä eläin ei vain voi toisenlaiseksi muuttua. Ja joskus on myös myönnettävä, että valittu eläin ei sovellu siihen tavoitteeseen, jonka ihminen on asettanut. Tarpeellinen kasvuprosessi sekin.
Ylläoleva kuva on otettu v 1984 sekin. Oulun Jäähallissa jossa koiranäyttelyn yhteydessä järjestettiin myös Tottelevaisuuskoe. Tässä ollaan Bossen kanssa siirrytty jo ALO-luokasta ensimmäiseen AVO-luokan kokeeseen. Tuloksena oli tällä kertaa AVO3. Tottelevaisuuskehä keräsi tuolloin aina ison yleisön ympärilleen. Heti kokeen jälkeen moni tuli kertomaan, kuinka hienoa oli seurata iloista ja yhteistä tekemistämme, vaikka kaikki varsinaiset tehtävät eivät ihan putkeen menneetkään. Bosse teki tehtävät iloisesti ja niin hyvin kuin osasi. Seuraavalla koekäynnillä saatiin AVO 1-tulos, kun Bossen tekemistä oli treenattu enemmän koesääntöjen mukaiseksi toiminnaksi, molemminpuolinen ilo säilyttäen.
Poistuin jokin aika sitten FB-ryhmistä "Positiiviseen vahvistamiseen perustuva koirankoulutus" ja "Koirat". Huomasin saavani pahan mielen kun luin millaisissa haasteissa nykykoirat elävät ihmistensä kanssa. Ryhmissä annetut vinkit eivät yhtään tilannetta parantaneet, joten painoin exit-näppäintä.
14 vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogitekstini. Moneskohan postaus tämä mahtoi olla? Näissä on kiva tuoda julki omassa päässä pyöriviä ajatuksia. Kun ne on saanut kirjoitettua, kevenee mieli monista huolista yllättävän paljon. Se auttaa tulemaan toimeen ja selviytymään nykyhetken kanssa. Ja rento ulkoilu koirien kanssa siihen päälle on ihan parasta!
Kommentit
Lähetä kommentti