Voihan häntä

Aloitetaan hyvillä uutisilla. Tuuppa ei saanut ripulia. Ja ne jotka sen kävivät läpi, ovat toipuneet ennalleen. Mitään kamalaa, huonojen uutisten arvoista ei ole tapahtunut, mutta syksy ei ole jatkunut suunnitelmien mukaan. Viime hetken muutoksiin on korona-aikana totuttu monella osa-alueella, mutta ei se mukavaa ole. Varsinkaan jos kivat asiat muuttuvat päinvastaisiksi. Ja ylipäätään suunnitelmien viimehetken muutosten hallinta ei ole koskaan ollut vahvuuksiani.

Taivalkosken jahtimaastot oli Paula-myrsky tuhonnut aika lailla totaalisesti. Lintuja ei tutuilta eikä uusilta mestoilta havaittu. Eikä muitakaan luonnon eläimiä. Miten lienevätkään myrskyn sen toteutumishetkellä kokeneet? Tällaisia tilanteita ei kukaan pysty metsästyslupien hankintavaiheessa ennustamaan. Mielenkiintoisia ulkoiluhetkiä koirien kanssa näissä maastoissa pääsimme kuitenkin kokemaan. Raitista ilmaa ja silleen.

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana on Mutkun kolmas VOI1-tulos. Kuopiossa kävimme kaksipäiväisessä SPME-kokeessa, jonka järjesti uusi toimikunta, uusissa maastoissa ja uusilla resursseilla. Näitä tähän lajiimme kaipaamme. Lauantain arvonnan tuloksena meille Mutkun kanssa osui sankka, vanha kuusikko kesantopeltolohkojen välissä. Kuusikon yhdellä laidalla oli myös fasaanien ruokintapaikka. Linnuille tuttu ja turvallinen ympäristö siis. Kuusten alla ei ollut juurikaan aluskasvillisuutta, joka teki siitä mahdottoman hyvän juoksuradan fasaaneille. Ja toki myös Mutkulle. Melko pian saatiin ensimmäinen ylösajo, joka kuultiin, mutta linnun siivitys nähtiin vasta puiden välistä kohdasta, johon ei pystynyt ampumaan. Siitä koiralle ensimmäinen ylösajo. Seuraava ylösajo kuusen oksien alta tapahtui sitten jo niin pitkällä etäisyydellä minusta, että se johti koiran sulkemiseen kokeesta. 

Toisena päivänä arpaonni maaston suhteen oli selkeästi parempi. Ensimmäisestä linnusta saatiin ns koppi ja se arvosteltiin noutona. Toinen oli hieno ylösajo ojareunan pusikosta. Lintu pudotettiin ojan toiselle puolelle avopeltoon, josta Mutku suoritti hienon markeeratun noudon. Paluumatka oli sankkaa pajukkoa, joten varmistelin koiran paluuta oikeaan suuntaan pillittämällä. Pajukosta avoimelle väylälle tullessaan Mutku pudotti linnun maahan ja jatkoi ilman sitä. Lyhyt pillivihellys pysähtymiseen ja noutokehotus auttoivat linnun päätymiseen käteeni. Mutta pudotti palkintosijan korkeintaan kakkostulokseen. Toinen lintutilanne saatiin hienona ylösajona ja hyvin päättyneenä noutona. Tuloksena VOI2-tulos.

Kiva syksyinen harrastusviikonloppu meillä oli. Saman lajin tuttuja ja uusia harrastajia on aina mukava tavata.

Kanalintureissujen välissä käytiin yksi viikonloppu avustamassa noutajien A-kokeen treenejä. Yleensä olemme näissä tapahtumissa olleet molemmat oman koiran kanssa, jolloin saadaan rintamana parihakuna edeten tehokkaasti lintuja noutajien noudettavaksi. Nyt päävastuu oli yksin Mutkulla. Ihan valtavasti työtä se teki molempina päivinä ja osoitti erinomaisen fyysisen ja psyykkisen kestävyytensä. Noutajaihmiset harmittelivat, kun se ei saanut noutaa. Vakuutin heille, että lintujen etsiminen, löytäminen ja ylösajo on Mutkulle mielekästä työtä ja he saavat huoletta pitää kaikki noutotilanteet. Me odotimme aina innokkaina lupaa jatkaa seuraavan linnun etsintää.

Kuopion viikonloppuna Mutku oli hieman arkonut häntäänsä, mutta viikolla tilanne oli palautunut normaaliksi. Noutajaviikonlopun aikana häntä selkeästi muuttui kipeämmäksi. Mikä sen kaikkein ensimmäisenä sai huonoon kuntoon, on arvoitus. Nämähän kun heiluttavat häntäänsä aina ja joka paikassa - aina paukkuu ja kolisee, joskus niin että itsellekin pahaa tekee. Ja niinhän siinä sitten kävi, että maanantaiaamuna Mutkun häntä oli erittäin kipeä. Ja lähdimme taas elänlääkäriin.

Ja murtumahan siellä todettiin. Häntä todettiin hyvin kipeäksi, kuten arvata saattaa. Rauhoituksessa päästiin tutkimaan tilannetta tarkemmin ja havaittiin myös hyvin pieni haavauma, joka puhdistettiin huolella. Karvat jätettiin kuitenkin suojaksi. Mitää lastaa tai sidostahan näihin ei kokemusten perusteella kannata askarrella. Eivät pysy siinä kuitenkaan. Näitä häntävaurioita meillä on koirilla ollut ja ajan kanssa ne ovat kaikki parantuneet kipulääkityksellä. 

Reilu viikko siinä meni häntäkipuista koiraa katsellessa arkisten touhujen ohessa. Yhtenä iltana havahduin ikävään hajuun ja sen myötä löytyi häntään äitynyt hotspot. Eli Mutku oli päässyt nuolemaan sitä haavakohtaa ja myös varmasti murtuman aiheuttamaa kipukohdetta. Ei muuta kuin ajamaan karvat pois alueelta ja hotspotin hoitoon. Ja kauluri päähän. Alkushokista kaulurin kanssa elämisestä palauduttuaan Mutku on osoittautunut melko railakkaaksi kaulurin käyttäjäksi. Liitoskohta piti vahivstaa ilmastointiteipillä, koska hakkasi ihan estoitta kauluria kaikkiin löytyviin kohteisiin niin sisällä kuin ulkonakin. Kun oli pari kertaa ennen vahvisteteippausta saanut sen aukeamaan.

Hotspot lähti hoidon myötä hyvin paranemaan ja murtumakin alkoi vaikuttaa parantuneelta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Jossain välissä Mutku oli kaulurista huolimatta päässyt käsiksi häntäänä ja purrut sen pään vereslihalle. Tuli niin surku mieli kaikesta hoidosta huolimatta kipeästä koirasta. Ja siitä, että saimme häntään kolmannen riesan hoidettavaksi. Karvoja kun ei hännän loppukolmanneksessa enää ollut, niin aika suojatonhan se on. Nyt sitten jatkuu Ab-kuuri ja kipulääkitys tuon vereslihalla olevan hännänpään vuoksi.

Syyslomaviikon alkuun otimme kaksi jahtipäivää meille kaikkein tutuimmalle metsästysmaastoseudulle Pyhännälle. Edeltävä viikonloppu oli tarkoitus viettää perinteisessä CockeriMestaruus ja -Derby-viikonlopussa, tällä kertaa Mäntsälässä. No se peruuntui lintuinfluenssan vuoksi.

Lähdettiin kuitenkin Pyhännälle, kun kahdet luvatkin oli sinnekin hankittuna ja maksettuna. Ulkoillaan ainakin koirien kanssa, jos ei muuta. Jahtivarusteet olivat mukana. Mutkun häntä ja varsinkin koiran olemus vaikutti lupaavalta, joten päätettiin kokeilla, josko se kestäisi pienen kierroksen. Metsäautotiellä Mutku oli oikein innoissaan kun arvasi, mikä on homman nimi. Häntä heilui vinhaa vauhtia. Niin lähtivät mies ja koira maastoon. En ehtinyt auton kanssa kovinkaan pitkälle kun tuli tieto, että hanki ja koiran häntä ovat veressä. Tielle palasivat takaisin.

Paluumatkalla Juha halusi kiertää yhden pikkureitin ennen kämpälle ajoa. Mukaan otti nyt jo kohta 13-vuotiaan Muun. Steriloidun koiran turkki ei ole ideaalisin metsästyskoiran karvoitus, joten suojavaate laitettiin päälle, etteivät kainalot ole heti alkuun täynnä risuja ja lumipalloja. 

Ihan kämpän vieressä olevalla hakkuuaukealla oli kymmenien (30-40 kpl) teerien parvi maassa kun ajoin autolla siitä vierestä. Ihan huikea näky! Siitä pihaan ja hissukseen ase autosta. Lähdin hiippailemaan kaartaen metsän takaa kohti parvea, mutta suunnitelma ei kantanut ihan haluttuun lopputulokseen saakka. Parvi siivitti tiiviinä ryhmänä lentoon. Hieno näkymä oli.

Siitä sai mitä parhaimman treenialustan Tuupalle. Hienosti viretila nousi ylös tuoreessa, halutussa hajumaailmassa. Treenailtiin siinä hakukuviota ja luoksetuloja. Kiva hetki oli meillä molemmilla.

Ylipäätään tuolla reissulla taidettiin nähdä teeriä ennätysmäärä ikinä. Varsinkin kun tuo kämpän vieressä oleva parvi lasketaan mukaan. Ne näkymät tapahtuivat lähes kaikki autosta käsin eli lintuja on runsaasti. Parveutuvat parhaillaan ja viihtyvät koivikoissa. Maastossa jalan ilman koiraa kulkiessa havainnot olivat vähäisempiä.

Toiselle jahtipäivälle otettiin Tuuppa mukaan kulkemaan. Koulutuksellisesti se ei kuulu millään lailla suunnitelmiin. Mutta kun nuo suunnitelmat ovat pääsääntöisesti menneet pieleen, niin ns. "aivan sama". Saapahan energinen, nuori koira ainakin touhuta mukanamme ja ulkoilla. Ja jos riistatilanne tulee, niin otetaan se vastaan sellaisena kuin se tulee. Juha ja Tuuppa menivät puronvarren alempaa puolta ja minä ilman koiraa ylempänä harjanteella. Alempaa oli lumi jo sulanut pois. Ylempänä harjanteella sitä vielä oli. Kiva oli lumesta nähdä, kuinka paljon erilaisia eläimiä jälkien perusteella maastossa liikkui.

Liki tunti oli hissukseen edetty, kun näin lumessa ihan tuoreet kanalinnun jäljet. Ja lähes samassa hetkessä aivan jaloistani hyppäsi lentoon kolme lähes lumipukuista riekkoa. Tuskin olisin ikinä koiran kanssa moiseen yllätystilanteeseen joutunut. Ampumasektori ja -etäisyys oli mitä parhain, mutta riekko Pyhännällä rauhoitettu.

Ennen kotiinpaluuta treenailtiin Mutkun kanssa pitkiä noutoja ja markkeerauksia suoralla metsäautotiellä. Se oli koiralle mieluista ja tarpeellista puuhaa. Ja hännälle vaaratonta.

Joten Mrs Fortuna - olisiko jo aikaa käydä meilläkin?